Kävin eilen työhaastattelussa. Kyseessä vuokratyöfirma ja elämäni ensimmäinen sellainen työhaastattelu, että samanaikaisesti haastatellaan myös viittä muuta työnhakijaa.
Kaikki muut viisi työnhakijaa olivat minua noin 10 vuotta nuorempia, kielitaitoisia ja monet koulutettuja haetulle alalle. Myönnän, että optimismi valui minusta hieman pois.
Kokemus oli kuitenkin oikein hauska. Sain kuulla, miten muut vastaavat työhaastatteluissa peruskysymyksiin kuten parhaat/huonoimmat luonteenpiirteet. Tuo huonot piirteet kun aina on yhtä vaikea kysymys. Miten vastata niin, että vastaus ei vaikuta työnsaantiin, mutta niin ettei vaikuta narisistilta ja vastaa "minä olen täydellinen, ainoa puutteeni on puutteiden puute" tai jotain yhtä dorkaa...
Peruskysymysten lisäksi tuli myös hieman yllättäviä kysymyksia (ehkä ovat peruskysymyksiä nekin, mutta siitä on aika kauan kun olen kunnollisessa työhaastattelussa käynyt). Yhtäkkiä haastattelija peruskysymysten jälkeen kysyy "mikä sun haave on?" ja ei kuulema saanut vastata mitään lottovoiton tapaista. No, minä sitten totean, että olen toteuttanut suuriman osan haaveistani jo (en maininnut, että poliisikoulu jäi lastensaannin myötä) ja, että haaveeni on, että saan elää terveenä vanhukseksi asti nauttimassa haaveistani (perheestä).
Heti perään tulee toinen "paha" kysymys; "jos saisit minkä tahansa ammatin /aseman, saisit asua missä tahansa maailmassa (ei saa olla Suomi), mikä olisi ammattisi ja missä?". Tietenkin mun onnellani vastausvuoro osuu ensimmäiseksi juuri muhun. Vastasin "Saksan Berliinissä ja hyväntekeväisyysjärjestön johtajana". Ihan kauhea vastaus. Berlin on oikeasti aivan ihana kaupunki, voisin hyvin kuvitella asuvani siellä, mutta "hyväntekeväisyysjärjestön johtaja"? En ole ikinä haaveillut olevani hyväntekeväisyysjärjestön johtaja, ikinä! Miksi ihmeessä vastasin jotain tuon suuntaista? Olisin voinut vastata "kirjailija Dublinissä", "näyttelijä Hollywoodissa" tai "poliitikko Kööpenhaminassa", koska silloin olisin vastannut jotain rehellistä, jotain mikä vastaa haaveitani... mutta ei, minä vastasin "hyväntekeväisyysjärjestön johtaja Berliinissä".
Tänään kuitenkin mulle soitettiin, että työsopimus voidaan maanantaina allekirjoittaa koulutuksen yhteydessä. Ei siis ihan päin peppua työhaastattelu mennyt, vaikka niin kuvittelin kyllä pienessä päässä asian menneen. Vuokratyöfirmassa ei kuitenkaan voitu taata vuoroja, kyseessä alan minimipalkka ja perehdytysajalta ei makseta palkkaa laisinkaan. Ei siis ehkä se unelmatyö, mutta kuka tietää mitä tästäkin vielä syntyy.
Blogissa seurataan kolmen lapsen äidin arkea ja juhlaa rintasyövästä selviytymisen jälkeen. www.marikataistelee.vuodatus.net -saman kirjoittajan blogi
torstai 23. lokakuuta 2014
keskiviikko 8. lokakuuta 2014
Kotiäitiyden viimeisillä hetkillä
Tämän päivän kohokohta oli käynti Kannelmäen Kaari - ostoskeskuksessa. Kyllä, se voi hyvinkin olla kotiäidin päivän kohokohta; ostoskeskuksessa käyminen. Rahatilanteen ollessa normaalin kotiäidin tasolla, ei ostoksia kovin paljon tullut tehtyä, mutta ostoksia tärkeämpi oli se tunti kodin ulkopuolella, neljän seinän ulkopuolella, aikuisten ihmisten keskuudessa. Tokaluokkalaisen esikoisen mielestä Tiger'ssä (Tiimarin tapainen sälä-kauppa) olisi voinut viettää puoli päivää tutkien ihmeellisiä esineitä ja suunnitelleen miten käyttää kirpputorilla tienaamansa taskurahat.
Nuorimmat lapset ollessa flunssaisia ei tänään ulkoiltu eikä esimerkiksi normaaliin keskiviikkoiseen tapaan tavattu tuttuja äitejä lapsineen leikkipuiston perhekahvilassa. Sosiaalisen kanssakäymisen niukkuus näkyy minussa heti yhdenkin päivän jälkeen. Rakastan kotiäitiyttä, rakastan lasteni kanssa hengailua kaikinpuolin, mutta lisäksi tarvitsen päivittäin edes niitä hiekkalaatikko-kavereitani, eli tuttuja mammoja läheisestä leikkipuistosta. Tarvitsen aikuista seuraa, tarvitsen päivittäin saada jutella (edes virtuaalisesti sosiaalisessa mediassa) aikuisen ihmisen kanssa, ihmisen kanssa, jonka kanssa ei tarvitse käyttää lyhyitä, yksinkertaisia lauseita ja toistaa niitä teletappejen tavoin uudestaan ja uudestaan ja uudestaan ja...
Leikkipuiston hiekkalaatikon reunalla voidaan hyvin puhua ihan mistä vaan. Puolituttujen ja uusien tuttujen kanssa toki pysytään yleensä aika turvallisella maaperällä, puhuen lasten kehityksestä, kakasta ja imetyksestä, ja onhan nekin vertaistuelliset keskustelut tärkeitä ja usein terapeuttisia. Kunhan ei osu kohdalle juttukaveriksi se supermamma, jonka lapsi oppi kävelemään viisi kuukautta vanhana, puhumaan kolmea kieltä sujuvasti puoli vuotiaana ja osasi kertolaskuja kuin vettä vaan kaksivuotiaana ja, joka pitää kaikkia kertakäyttöisiä vaippoja ja muoviastioita/leluja käyttäviä hirviömutseina -hän kun osuu kohdalle pitää olla tarkkana, että kaikenlaiset suodattimet ovat päällä ja reitti on selvä yhdestä korvasta läpi toiseen.
Leikkipuiston hiekkalaatikon reunalla voi hyvin aamupäivisinkin saada jopa älyllisen keskustelun maailman poliittisesta tilanteesta aikaiseksi, tai saada vertaistuki terapiaa esimerkiksi sen viime
viikkoisen kohtaamisen jälkeen supermamman kanssa. Hiekkalaatikon reunalla saa sekä hyviä, että huonoja neuvoja kaikkeen (halusit tai et).
Olen nauttinut täysillä kotiäitiydestäni, tämä on ollut ihana vaihe elämässäni, mutta odotan innolla uusia tuulia. Tulen muistamaan nämä vuodet lämmöllä, katkonaiset yöt ovat varmasti asia, jonka aika kultaa.
Nuorimmat lapset ollessa flunssaisia ei tänään ulkoiltu eikä esimerkiksi normaaliin keskiviikkoiseen tapaan tavattu tuttuja äitejä lapsineen leikkipuiston perhekahvilassa. Sosiaalisen kanssakäymisen niukkuus näkyy minussa heti yhdenkin päivän jälkeen. Rakastan kotiäitiyttä, rakastan lasteni kanssa hengailua kaikinpuolin, mutta lisäksi tarvitsen päivittäin edes niitä hiekkalaatikko-kavereitani, eli tuttuja mammoja läheisestä leikkipuistosta. Tarvitsen aikuista seuraa, tarvitsen päivittäin saada jutella (edes virtuaalisesti sosiaalisessa mediassa) aikuisen ihmisen kanssa, ihmisen kanssa, jonka kanssa ei tarvitse käyttää lyhyitä, yksinkertaisia lauseita ja toistaa niitä teletappejen tavoin uudestaan ja uudestaan ja uudestaan ja...
Leikkipuiston hiekkalaatikon reunalla voidaan hyvin puhua ihan mistä vaan. Puolituttujen ja uusien tuttujen kanssa toki pysytään yleensä aika turvallisella maaperällä, puhuen lasten kehityksestä, kakasta ja imetyksestä, ja onhan nekin vertaistuelliset keskustelut tärkeitä ja usein terapeuttisia. Kunhan ei osu kohdalle juttukaveriksi se supermamma, jonka lapsi oppi kävelemään viisi kuukautta vanhana, puhumaan kolmea kieltä sujuvasti puoli vuotiaana ja osasi kertolaskuja kuin vettä vaan kaksivuotiaana ja, joka pitää kaikkia kertakäyttöisiä vaippoja ja muoviastioita/leluja käyttäviä hirviömutseina -hän kun osuu kohdalle pitää olla tarkkana, että kaikenlaiset suodattimet ovat päällä ja reitti on selvä yhdestä korvasta läpi toiseen.
Leikkipuiston hiekkalaatikon reunalla voi hyvin aamupäivisinkin saada jopa älyllisen keskustelun maailman poliittisesta tilanteesta aikaiseksi, tai saada vertaistuki terapiaa esimerkiksi sen viime
viikkoisen kohtaamisen jälkeen supermamman kanssa. Hiekkalaatikon reunalla saa sekä hyviä, että huonoja neuvoja kaikkeen (halusit tai et).
Olen nauttinut täysillä kotiäitiydestäni, tämä on ollut ihana vaihe elämässäni, mutta odotan innolla uusia tuulia. Tulen muistamaan nämä vuodet lämmöllä, katkonaiset yöt ovat varmasti asia, jonka aika kultaa.
tiistai 7. lokakuuta 2014
Avoin työhakemus
Mikäli etsitte yritykseenne/työyhteisöönne reipasta, luotettavaa ja kielitaitoista uutta työntekijää, saatatte hyvinkin juuri tällä hetkellä lukea hänen blogiaan. Olen 29-vuotias helsinkiläinen lähihoitaja, jolla on kokemusta myös vartiointialalta, liikuntaryhmien vetämisestä ja mediassa esiintymisestä.
Olen mm. esiintynyt Huomenta Suomi -ohjelman suorassa lähetyksessä syyskuussa 2013, Inhimillinen tekijä -keskusteluohjelmassa (jakso näytetty tammikuun lopulla 2014) sekä antanut haastatteluja radioon ja lehdistöön. Dokumenttielokuvassa "voimanlähde" olin yksi päähenkilöistä.
Olen työntekijänä oma-aloitteinen, rehellinen ja haasteita pelkäämätön. Ongelmaratkaisukykyni on hiotunut hyvästä lähes loistavaksi kolmen lapsen äitiyden myötä; lahjominen, kiristäminen ja uhkailu eivät ole suinkaan ainoita työkaluja ongelmaratkaisussa, vaan hienot neuvottelutaidot, luovuus ja kärsivällisyys ovat avainsanoja. Esimerkiksi pikkuveljen heittäessä siskonsa täyden rasian hama-helmiä lattialle: tilanne vaatii äidiltä 1) nopeita ratkaisuja saada helmet lattialta ennenkin pienin veli saa helmet suuhunsa 2) neuvottelutaitoja saada vihainen isosisko rauhoittumaan ettei pikkuveli saa nyrkistä 3) kärsivällisyyttä poimia satoja pienen pieniä helmiä samalla kun kuuntelee kolmen pienen ihmisen kimeää kitinää 4) ja yrittää diplomaattisesti rauhoitella kaikkia samanaikaisesti.
Tulen hyvin toimeen erilaisten ihmisten kanssa, omaan perustason IT-taidot ja pidän uuden oppimisesta. Minulla on kaksi äidinkieltä; suomi sekä ruotsi ja puhun myös todella sujuvasti englantia. Olen myös opiskellut saksaa (ymmärrän kiitettävästi, puhun tyydyttävällä tasolla) ja ranskaa (ymmärrän ja puhun auttavalla tasolla).
Pidän esiintymisestä, ihmisten kohtaamisesta ja haasteista. Olkaa hyvät ja ottakaa reippaasti yhteyttä, mikäli uskotte, että sopisin teille töihin!
Marika Sorja
marika.sorja@gmail.com
Olen mm. esiintynyt Huomenta Suomi -ohjelman suorassa lähetyksessä syyskuussa 2013, Inhimillinen tekijä -keskusteluohjelmassa (jakso näytetty tammikuun lopulla 2014) sekä antanut haastatteluja radioon ja lehdistöön. Dokumenttielokuvassa "voimanlähde" olin yksi päähenkilöistä.
Olen työntekijänä oma-aloitteinen, rehellinen ja haasteita pelkäämätön. Ongelmaratkaisukykyni on hiotunut hyvästä lähes loistavaksi kolmen lapsen äitiyden myötä; lahjominen, kiristäminen ja uhkailu eivät ole suinkaan ainoita työkaluja ongelmaratkaisussa, vaan hienot neuvottelutaidot, luovuus ja kärsivällisyys ovat avainsanoja. Esimerkiksi pikkuveljen heittäessä siskonsa täyden rasian hama-helmiä lattialle: tilanne vaatii äidiltä 1) nopeita ratkaisuja saada helmet lattialta ennenkin pienin veli saa helmet suuhunsa 2) neuvottelutaitoja saada vihainen isosisko rauhoittumaan ettei pikkuveli saa nyrkistä 3) kärsivällisyyttä poimia satoja pienen pieniä helmiä samalla kun kuuntelee kolmen pienen ihmisen kimeää kitinää 4) ja yrittää diplomaattisesti rauhoitella kaikkia samanaikaisesti.
Tulen hyvin toimeen erilaisten ihmisten kanssa, omaan perustason IT-taidot ja pidän uuden oppimisesta. Minulla on kaksi äidinkieltä; suomi sekä ruotsi ja puhun myös todella sujuvasti englantia. Olen myös opiskellut saksaa (ymmärrän kiitettävästi, puhun tyydyttävällä tasolla) ja ranskaa (ymmärrän ja puhun auttavalla tasolla).
Pidän esiintymisestä, ihmisten kohtaamisesta ja haasteista. Olkaa hyvät ja ottakaa reippaasti yhteyttä, mikäli uskotte, että sopisin teille töihin!
Marika Sorja
marika.sorja@gmail.com
Työnhaun aloitus
Viime viikolla päätin ottaa itselleni tavoitteeksi lähettää yhden työhakemuksen päivässä. Tavoitteessa pysyin koko viime viikon, mutta tänään keskimmäisen lapsemme jäädessä flunssaisena kotiin päiväkodista, en voinut hyödyntää kuopuksen päiväunia työpaikkailmoitusten selaamiseen ja työhakemuksen rustaamiseen. Tänään olen sen sijaan saanut kuopuksen nukkuessa päiväunia pitää sylissä tuhisevaa kolmevuotiasta keskimmäistä ja katsoa "seikkailija Dora" -lastenohjelmaa.
Työhakemusten tekeminen on aikaavievää ja keskittymistä vaativaa puuhaa. Sitä ei noin vain tehdä vasemmalla kädellä taapero sylissä, kolmevuotiaan vaatiessa höpöttävänä huomiota ja esikoisen tarvitessa läksyjensä kanssa apua. Ties mitä mandariinikiinaa ja swahilia sitä tulisi mainittua kielitaidoksi jos rupeaisi rustaamaan tämän häslingin keskellä hakemuksia. Ainakin voisin hyvin mainita osaamisalueekseni monien asioiden tekemisen samanaikaisesti -"multi-tasking" on käsittääkseni aika yleinen osaamisalue pienten lasten äideillä. Minun ongelmani vaan on, että jos teen viittä asiaa kerralla, unohdan tehneeni ainakin yhden niistä. Unohdan myös liian usein minne jätin puhelimeni tai (ja) kahvikuppini, mutta sitä tuskin tarvitsee muistaa mainita työhakemuksessa, ikinä en kuitenkaan ole mitään tärkeää kuten lapsiani unohtanut minnekään.
Työhakemusten tekeminen on aikaavievää ja keskittymistä vaativaa puuhaa. Sitä ei noin vain tehdä vasemmalla kädellä taapero sylissä, kolmevuotiaan vaatiessa höpöttävänä huomiota ja esikoisen tarvitessa läksyjensä kanssa apua. Ties mitä mandariinikiinaa ja swahilia sitä tulisi mainittua kielitaidoksi jos rupeaisi rustaamaan tämän häslingin keskellä hakemuksia. Ainakin voisin hyvin mainita osaamisalueekseni monien asioiden tekemisen samanaikaisesti -"multi-tasking" on käsittääkseni aika yleinen osaamisalue pienten lasten äideillä. Minun ongelmani vaan on, että jos teen viittä asiaa kerralla, unohdan tehneeni ainakin yhden niistä. Unohdan myös liian usein minne jätin puhelimeni tai (ja) kahvikuppini, mutta sitä tuskin tarvitsee muistaa mainita työhakemuksessa, ikinä en kuitenkaan ole mitään tärkeää kuten lapsiani unohtanut minnekään.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)